Vesivarastoista merissä on 97% kaikesta maapallon vedestä, jäätiköissä on 2% ja niistä sulaa jokiin 60% syntyvästä makeasta vedestä. Niinpä vain yksi prosentti kaikesta vedestä on varastoituneena pohjavedessä, järvissä, maaperän kosteudessa, ilmakehässä ja joissa yhteensä. Tuhansien järvien Suomi sekä kaikki maapallon järvet yhdessä muodostavat vain 0,01% vesivaraston. Suomen järvissä on makeaa vettä yhteensä 235 kuutiokilometriä, mikä on noin 0,20 % maapallon järvien vesimäärästä. Nämä kaikki luvut voivat silti pahasti harhauttaa, sillä veden sijainti käyttäjäänsä nähden on yleensä ykkössijalla arvioitaessa sen todellista arvoa. Ehkä vielä suuremman arvostuseron synnyttää veden laatu.

Jotkut vesikauppiaat ovat suunnitelleet jäävuorien hinausta arabimaihin ja kokeilleet äärettömien suurien muovipussien hinaamista Afrikkaan sekä rakentaneet satoja pullotuslaitoksia eri puolille maapalloa.

Laskevat pulloveden olevan keskimäärin tuhat kertaa kalliimman kuin hanaveden. Ja ekologit puolestaan, että litra pullossa vastaa kolmea litraa hanavettä tuotantokustannuksiltaan. Ekologisesti vaikein osa yhtälöstä liittyy muovipulloon.

Mökilläni Suomen Lapissa hintaero lienee huomattavasti suurempi, sillä seitkytluvun lopulla itse kaivamassani neljätoistametriä syvässä kaivossa on 28 betonirengasta, pari metriä ensiluokkaista vaihtuvaa vettä ( n. 2000 litraa) ja oma pumppu, joka ei paljoa sähköä kuluta vaikka nostaakin veden 38 metriä pohjasta ylös mökkiin asti.

Yllä kuvasta näkyy, että vuosittain lunta kertyy metrin verran, mikä sulaa keväällä ja painuu alla olevan monikymmenmetrisen hiekka- ja sorapatjan läpi pohjaveteen saakka. Vaatimaton mökkini ei kuitenkaan ole kuvan pihakota, joka sekin on päässyt painumaan pahasti paksun lumikuorman paineessa ja vuosien saatossa. Pitäisi vaihtaa kotasalot suorempiin ja ehkä vähän vahvempiin tällä kertaa. Kotaa tarvitaan lihan savustukseen, piipun polttoon ja silloin kun on pakko keittää plörökahvit nuotiolla muttei viitsi lähteä kauemmaksi.

Kolmessakymmenessä vuodessa hankinta lie maksanut itsensä jo moneen kertaan, vaikka litrahinnaksi laittaisi vain muutaman eurosentin. Tosin pumpun olen muutaman kerran jo vaihtanut uuteen. Halvasta ja hyvästä juomavedestä huolimatta on joskus pakko ostaa myös kallista ja huonoa (?) pullovettä.

 

Kuvassa Teneriffan etelärannikon Christianosin satamaa. Täältä lähtee säännöllinen lauttayhteys Gomeran saarelle, jota massaturismi ei vielä ole saavuttanut. Paljon toki on Gomerakin muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa. Mutta osin parempaan suuntaan. Infrastruktuuriin on satsattu paljon.

Viime vuoden lopulla olin reilun kuukauden Kanarialla ja tutkin Teneriffan vesitekniikkaa, tunneleita ( galerioita ) ja laitoksia osittain myös Gomeran puolella. Ja siellähän systeemit ovat aivan erilaisia kuin meillä vesikylläisessä Suomessa. Veden kulutuskin lienee henkeä kohden saarilla parisen kertaa suurempi kuin mitä se minulla on pohjoisessa - jossa käytössäni on miljoonia kertoja enemmän juomakelpoista vettä kuin keskimäärin Kanarialla. Tällä hetkellä sitä ( kiinteässä olomuodossa ) on mökin ympärilläkin poljettavaksi asti yli puolen metrin paksuudelta ja lisää tulee varmasti vielä saman verran ennenkuin taas sulaa ja muuttuu pohjavedeksi.

 

Garayonayn rauhoitusalue Gomeran keskustassa kerää suunnattomia vesimääriä sekä basalttiluoliin vuorten sisällä että pikkujokiin, jotka tuovat vettä eri puolille saaren rannikkokyliä. Näistä kylistä Agulo on suosikkini.

Kanarialla vesivarastot sijaitsevat tulivuorten sisällä basalttiluolissa, josta niitä 1700-luvulta lähtien alettiin kaivaa esiin ja johtaa tunneleita sekä kanavia myöten pengerviljelmille. Yksin Teneriffan saarella on tutkittuja galeria-tunneleita 1058 kappaletta joiden yhteispituus on noin 1700 kilometriä. Viime vuosisadalla alettiin porailla myös pystysuoria kaivoja näihin joskus montakin sataa metriä syvällä oleviin basalttiluoliin. Tällaisia läpimitaltaan parimetrisiä kaivoja on Teneriffalla 430 kappaletta keskisyvyydeltään 120 metriä. Eri ikäisiä vuorten rinteisiin taitavasti kaivettuja kanavia ja putkilinjoja on näiden lisäksi yli 4000 kilometriä pelkästään tällä saarella. Helpoimmin näkemään pääsee saaren pohjoispäässä Punta del Hidalgon lähistöllä olevan kanaali- ja tunnelirakennelman Barranco Seco - rotkon seinämillä. Sinne ei tarvi kävellä valtatie TF-13:sta kuin kilometrin verran. Näitä kannattaa todellakin käydä katsomassa ihan erikseen, sillä kanavarakennelmat ovat uskomattomia. Gomeralla puolestaan galerioista ei ole tutkittu kuin pieni osa, mutta siellä tarvettakaan ei ole ollut, sillä asukasluku on rajusti laskenut, maanviljelys muuttunut ja väliin ollut henkitoreissaan. Ikärakenne on pahasti vääristynyt kun nuoret ovat muuttaneet kaupunkeihin eikä turismi ole Gomeralla vieläkään mikään bisnes ellei lauttaliikennettä ja paria hotellia pyörittävää norjalaista yrittäjää lasketa. Seitsemänkymmentäluvulla tapahtunut muuttoliike tyhjensi Kanarian saaria melko tasaisesti Etelä-Amerikkaan, varsinkin Argentiinaan. Tätä aikaisemmin muutettiin toiseen maailmansotaan saakka pääosin Kuubaan ja Venetzuelaan. 1990-luvulla paluumuuttajille tehdyt tukipäätökset ja avustukset eivät tilannetta paljoakaan auttaneet. Pahiten väestökadosta ovat kärsineet Gomera ja Hierro, joilla kummallakaan turismia ei vielä ole sanottavasti.

 

On valtava vahinko, että pengerviljelmiä ei kukaan eikä mikään jaksa pitää kunnossa. Joku yksinäinen jaksaa sentään korjata omiaan pienen vyörymän sorrettua muutaman penkan.

Vanhastaan Kanarialle syntyi myös hyvin erikoislaatuinen bisnes veden ja vesioikeuksien ympärille. Yksityisiä veden tuottajia on edelleen satoja ja tuotetun veden laatukirjo on valtava. Aivan viime vuosina yhtiöitä on fuusioitunut ja viranomaisten vaatimuksesta tilalle on tullut eurooppalaiset standardit. Vesi silti usein edelleen mitataan vanhalla mittajärjestelmällä, jossa perusmittana on 480 litran ( pipa ) suuruinen vesimäärä. Luonnonveden tuotanto kriisiytyi 1980-luvulla kun lähde toisensa jälkeen jouduttiin sulkemaan liikakäytön aiheuttaman suolautumisen seurauksena. Myös jätevesien ja yhdyskuntajätteiden valtava kasvu pani saarelaiset haromaan tukkaansa. Kun sitten ensimmäinen merivedestä juomavettä tislaava laitos rakennettiin Teneriffalle 1970-luvun alussa se kulutti valtavan määrän sähköä, minkä tuotanto oli sekin ollut perin ongelmallista. Uusimmat suolavedenpuhdistuslaitokset ovatkin ns. MSP-tyyppisiä ( Multi Supply Plant) joissa esimerkiksi dieselkäyttöisen sähkövoimalan hukkalämpöä käytetään suolanpoistolaitoksen energialähteenä. Tavoitteena on mahdollisimman hyvin sähköntuotantoon, jätehuoltoon ja kaikkeen muuhunkin infrastruktuuriin integroitu laitos, jonka energiantarve on murto-osa vanhoista tislausmenetelmistä. Laitoksen hyötysuhdetta kuvaamaan on keksitty suure, GOR ( Gained Output Ratio), jota ilmaisee kokonaislukuna tisle per höyrytetty määrä. Toinen merkittävä ja paljastava luku on tietysti kapasiteetti.

 

Edellisen sukupolven suolanpoistolaitokset käyttävät menetelmänä ns. käänteisosmoosia, jossa raakavesi pakotetaan paineella puoliläpäisevän kalvon läpi. Systeemiin kuuluu tietty kemia ja aineiden lisäys. Teknisen menetelmän valinta riippuu tietysti siitä onko tarkoitus tuottaa juomavettä, kasteluvettä vaiko teollisuuden tarvitsemaa H2O:ta. Kansainvälinen lyhenne tälle käänteisosmoosille on RO. Toinen menetelmä on tislaus, jolloin kyseessä voi olla hyvin erilaisiakin systeemejä lyhenteineen ( ME, MED, HT-MED, LT-MED, VD-MED jne ) tarkoittaen tislauslaitoksen menetelmiä yksityiskohtaisemmin. Kun tislauksessa höyry komprimoidaan (= kompressorilla paineistetaan), puhutaan VC-laitoksesta tai jos komprimointi tapahtuu mekaanisesti MVC-laitoksesta. Raakavesi pyritään ottamaan paikasta, jossa suolapitoisuus on mahdollisimman pieni. Niinpä meriveden suolanpoistolaitos on SWRO ja murtovettä puhdistava BWRO-laitos. Vanha, mutta edelleen paljon käytössä olevaa monivaiheiseen höyrystymiseen perustuvaa laitosta sanotaan MSF-tyypiksi. Esimerkiksi Espanjassa näitä MSF-laitoksia rakennettiin 1970-luvulla muun muassa Las Palmasiin ja jo 1975 perään toinenkin, jonka energian kulutus oli 18,5 kWh/kuutiometri. Vanha laitos, joka edelleen on toiminnassa kuluttaa sähköä 27 kWh tuotettua vesikuutiometriä kohden.

 

Olen asustellut melko usein Christianosissa, jonka satamasta lautta naapurisaarelle San Sebastianiin lähtee. Gomeralla taas pikkukylästä nimeltä Agulo löytyy viehättävimmät majapaikat ja riittävät palvelut .

Agulossa ei liikenne juurikaan haittaa tee eikä melu häiritse. Suuri osa nuorisosta asuu Teneriffan puolella ja käy vain lomiaan viettämässä vanhoilla kotipaikoilla.

Kylätorilla on vanhaan tapaa yleinen kaivo, mutta nyt se ei pulputa enää kovinkaan usein. Mitä nyt juhlien aikana.

Sattumalta minulle avautui erinomainen tilaisuus tutustua saarten infraan, joka on muuttunut valtavasti niiden muutaman vuosikymmenen aikana mitä olen tuolla liikuskellut ja tutustunut sekä puhtaan veden saantiin että jätehuoltoon, viljelmien kastelutekniikkaan että kierrätykseen. Esimerkkinä muutoksesta vaikkapa se, että samaan aikaan kun Teneriffan etelärannikon suurin kasvukeskus Las Americas on viisinkertaistanut vuodepaikkansa, on siellä ja Christianosin kaupungin puolella hanavesi saatu muuttumaan haisevasta liejusta täysin juomakelpoiseksi, öisin savuavat jätekuopat asutuksen laidoilla ovat kokonaan kadonneet kuvasta eikä tyypillisestä aamuisesta käymään alkaneitten jäteastioiden hajusta ole enää tietoakaan. Aronan kunta, jonka alue kasvaa edelleen voimaikkaimmin on satsannut valtavia summia myös katuihin ja teiden kuntoon, puistoihin ja levähdyspaikkoihin, tuhansittain on istutettu puita ja pensaita, kukkia, kaktuksia ja niin edelleen. Kun kunnan alue on etupäässä alunperin rutikuivaa tuliperäistä maata, on kastelu- ja vesitekniikkaan satsattu uskomattomat määrät. Kun perusperiaatteeksi on otettu kestävät periaatteet, luonnonsuojelu ja kotoperäiset lajit, on pakko nostaa Aronan kunnan päättäjille hattua. Homma nimittäin todellakin toimii.

 

Mahtavalla kiinanruusulla on erikoisen näköinen oranssi reunus kukinnossaan. Aronan kunta ja Christianosin yrittäjät ovat ymmärtäneet hyvin että satsaukset ympäristöön ja istutuksiin sekä kasteluun tuovat matkailueuroja paremmin kuin pelkät mielikuvat aurinkoisista hiekkarannoista.
 

Ihmeköynnöksen kukintoja on kaikenvärisiä ja kasvi sopii mihin tahansa. Tässä yhden parhaiten hoidetun hotellin edessä käytettynä bussipysäkin katoksena.