Ihmisen asunto on tärkeä paikka. Ja senkin paikka on tärkeä. Olisi luonnotonta asua paikassa josta on joka päivä lähdettävä jonnekin muualle tekemään töitä, käymään syömässä taikka vain tavatakseen muita ihmisiä. Silti näin on käynyt hyvin monelle. Tosin jotkut ihmiset omasta halustaan erakoituvat ja muuttavat niin kauaksi toisista ihmisistä kuin mahdollista. Esimerkiksi Jaakko Isola, Lemmenjoen pitkäaikaisin kullankaivaja; hän syntyi Kärsämäellä 1903 ja tuli Lappiin Petsamon tietyömaille ja nikkelikaivokselle alle 30-vuotiaana. Kullankaivuun hän aloitti Ivalojokeen laskevan Sotajoen varrella ja Moberginojalla. Kun Kullervo Korhonen, Heikki Kokko ja Jukka Pellinen lähtivät Lemmenjoelle ottivat he mukaansa Jaakko Isolan. Näistä neljästä kolme ensimmäistä joutuivat jättämään kultamaat kukin omista, osin traagisistakin syistä ja Jaakko yksin jäi Miessin varteen Kaarreojan suulle rakentamaansa kämppään. ( kuva alla, 1990 )

 Kuvassa Jaakko Isolan sukulaispoika Helsingistä, joka oli kuullut niin paljon tarinoita Lemmenjoen legendasta, että lähti Miessille ottamaan selvää missä ja miten isoäitinsä veli vietti suurimman osan elämästään. Yhdennäköisyyden lisäksi Ekillä ja Jaskalla huomattiin olevan paljon yhteistä.

Jaakko kuoli vuonna 1978 täällä ja pari ohikulkijaa löysi hänet nukkuneena ikuiseen uneen hyllyssään sen kesän kultasaalis. Kirjailija Seppo J. Partanen, joka hyvin tuntee kultamaat ja sen kaivajat, arvioi että Isolalta jäi johonkin etevään kätköpaikkaan ainakin 30 kiloa kultaa. Tämä taitaakin olla yksi etsityimmistä aarteista (joita Lapissa on useampiakin kuin tämä Isolan kultakätkö).

 Itse tutustuin Jaakkoon muutama vuosi ennen hänen kuolemaansa ja vaikka useat väittivät ukkoa jöröksi, oli hän mitä ystävällisin isäntä ja hyvä juttumies. Muutaman kerran olen Isolan kämpällä käynyt Jaakon kuoltua.

 

 kuvassa rännilaitos jossa oleellisin osa on rännin pohjalle sijoitetut rihlat. Niitä jokainen kaivaja keksi täysin tehottomista aivan liian tehokkaisiin, kokolattiamatoista alumiinisiin tai teräksisiin, joissa vesipyörre vei kultahiput siististi toivottuun paikkaan. Eräskin kullankaivaja sai liikanimen "Sametti" kokeiltuaan kyseisen kankaan jarruvoimaa ränninsä rihloina. Rännittämällä kaivaja tehosti maan käsittelyä, mutta vaikka maan siirron hoitaisi kone on kulta aina vaskattava käsivaskoolilla esiin.

Kuva on otettu 90-luvulla, jolloin Jaakon paikassa asusteli Sarvikuonona tunnettu kaivaja Lapin Kullankaivajaliiton luvalla. Hänen jälkeensä mökkiä huolsi ja kaivosta kaiveli Pylvään Esa Enontekiön Hetasta. Kullankaivajaliitto edellyttää, että asumis- ja kaivuuluvan saanut huoltaa Isolan kämppää ja ympäristöä perunamaata myöten, jotta paikka pysyy siinä kunnossa mihin se Jaakolta jäi.

   Jaakon kaivannot ovat uskomaton työnäytös ja kivilatomukset tarkoin harkittuja ja taidokkaasti tehtyjä. Tässä näkyy vain äärettömän pieni osa kaivoskokonaisuudesta, jota Isola rakenteli noudattaen tarkkaa suunnitelmaa, työaikoja ja siisteyttä. Jopa hänen säilykepurkkijätekasansa oli ladottu järjestyksessä. Jaakko oli monipuolinen taitaja ja pihapiiriin kuului pajarakennus sekä erinomainen sauna.

Jaakko Isolalla työmaa oli siis heti pihalla ja kaikesta päätellen elinpaikka asuntoineen oli hänen oma vapaa valintansa.

Oma mökkini ei paljoakaan eroa Isolan itse Kaarreojan suuhun pykäämästä. Ehkä tämä on jonkun verran suurempi, vaikka päällepäin ei kokoa helposti näekään. Piirsin mökkini piirustukset 70-luvun lopulla samoihin aikoihin kun ostin tontin. Ennen rakennuksia kaivoimme vaimon ja vanhimman pojan kanssa kaivon mökin alapuolelle lähemmäs järven rantaa. Homma oli uusi ja outo muttei olisi voinut parempaa lopputulosta tuottaa. Vesi on ensiluokkalaista ja sitä riittää. 

 

Kätevin kulkuneuvo talvisin on moottorikelkka. Teknisesti kelkat ovatkin kehittyneet huimaa vauhtia ja nykyiset nelitahtiset voimapesät kykenevät vetämään itsensä vaikka puuhun riippuen tietysti siitä onko kelkka varustettu vinssillä. Pihalla olevan "pitkän Jagin" perässä on kirkkoreki, joka alunperin oli poron vetämäksi tehty hiukkasen normaalia hevosvetoista kirkkorekeä pienempi tekele.                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                           

Maisema. Seuraava kuva onkin sisältä ikkunan läpi otettu luoteeseen järvelle päin. Talvella maisema on erilainen lumen peittäessä kaiken. Järven puolella kuvan alareunassa näkyy mustaherukkapensaita, joita lienee jo yli kolmekymmentä. Marjat niissä kasvavat uskomattoman suuriksi. Ovat kuin viinirypäleitä. Joskus mietinkin mahtoiko Newfoundlandiin rantautunut Leif Erikinpoika tarkoittaa viinimarjoja eikä viinirypäleitä nimetessään tuon uuden asuntopaikkansa Vinlandiksi tuhat vuotta sitten. Hänhän oli kotoisin pohjoisesta Norjasta, jossa viinimarjoja kasvaa jopa Suomen Lappia runsaammin.

 Kesäyö on vielä syyskesästäkin riittävän valoisa kuvan ottoon. Tästä erottaa ehkä että marjapensaat kasvavat todella rehevinä. Niiden takana on matala kiviaita.

Joskus syksyisin kun varjot syvenee voi aurinko aikaansaada uskomattomiakin värejä Huups. Anteeksi nämä ovatkin kukkivia kaktuksia. Jääköön silti siihen kukkimaan.

Ympäristö ja yhteisö.

 Isolan Jaakko oli siis todellinen erakko. Ymmärsin hänen asuinpaikan valintansa silti hyvin, sillä itsekään en ole koskaan halunnut keskelle kylää tai kaupunkia asumaan. Niinpä mökkini on pari kilometriä itse kylästä, joka sekin on aika kaukana kaikesta kuten kuvasta näkyy.Kuva on otettu heinäkuun puolivälissä, joten lumi viipyy Ouniksen itärinteillä pitkään. Ensimmäiset aiv:t on kylän pelloilla tehty.

 Historiallinen tosiasia on kuitenkin se, että tässä edelleen vahvassa maatalouskylässä puolitoistasataa vuotta sitten viljeltiin jopa ohraa niin paljon, että sitä riitti myyntiin asti. Kuten kaikkialla Lapissa maanviljelys ei silti ole yhdessäkään taloudessa ainoa elinkeino, vaan selviytymistaktiikkana on aina ollut ns. monielinkeinoisuus, jossa erätalous on perusta ja muut elinkeinot sen sivutukia. Joka talolla, suvulla ja kylällä on ikimuistoisista ajoista ollut omat eränautintonsa, järvensä ja metsästysalueensa. Sekä tietenkin poronsa. Varsinaisia poromiehiä olivat kuitenkin tunturissa jutaavat saamelaiset, joilla entisaikaan oli omat väärtinsä kylissä. Monesti pahin vuodenaika vietettiinkin ( tiettyä korvausta vastaan) väärtien luona kylissä ja sisätiloissa. Mutta edelleen elää jokunen vanhus, joka sanoo syntyneensäkin tunturissa "suksien päälle".

Geologisesti kylän alla oleva harju syntyi viimeisen jääkauden vallitessa vaiheessa jolloin Hetan Jääjärvi lainehti Ounastunturin pohjoispuolella. Siitä Jäämerelle saakka manner oli vapaana jäästä ehkä vuosituhansien ajan. Harju on pääosin hienoa hietaa, johon on esimerkiksi rosvonpaisti erityisen helppo kaivaa:

Kuva esittää rosvopaistin alkuvaihetta, jossa lihat on pantu kuoppaan yhdessä kivien kanssa, peitelty sopivasti ja nyt poltetaan päällä tulta niin pitkään että riittävä lämpötila saadaan syntymään. Tämän jälkeen paistien annetaan rauhassa hautua jonkun aikaa riippuen siitä kuinka kovaa tulta päällä on pidetty.

Hietaharjujen sarja patosi erikokoisia vesistöjä pohjoispuolelleen jättäen harjumaastot erinomaisiksi asuinpaikoiksi ihmisille, joista ensimmäiset asettuivat aina rantojen lähettyville. Vuonna 1861 Rovan-Niku sai suuren Vuontisjärven purkamaan vetensä Ounasjokeen kaivamalla pienen ojan harjun poikki. Kuvassa se liru, joka enää on jäljellä tuosta alueen valtajärvestä. Valokuva on otettu 2008 Hiekkamella-nimisen dyynimuodostuman päältä. Taustalla kohoaa Ounastunturi. Hiukan mieluvitusta käyttäen voi kuvitella miten harjujono ( jota pitkin kulkee maantie Hetasta Nunnasen kautta Kittilään ) sulki aikoinaan suuren määrän vesistöjä oikealle puolelleen. Edelleen siellä sijaitsee useita järviä, lampia ja lompoloita, joista saavat alkunsa monet Ounasjokilatvan haarat ja pikkupurot. Entisestä yli kuusi kilometriä pitkästä ja kolme leveästä järvestä on jäljellä vain pari kilometriä pitkä suvantojärvi, jonka kautta Pöyrisjärven ja lukemattomien muiden tunturijärvien ja lompoloiden vedet juoksevat, laskevat tästä noin kymmenen kilometrin päässä Ounasjokeen, edelleen Rovaniemelle yhtyen siellä Kemijokeen ja päätyen lopulta Kemihaaran kautta Itämereen.

 Vuontisjärven nykyinen lasku-uoma on entisen järven puolivälissä, mihin kohtaan Rovan Niku vuonna 1861 kaivoi pienen näverinsä ja joka riistäytyi ihmisen hallinnasta kokonaan pudottaen järven pintaa noin 9 metriä alaspäin ja vieden mennessään melkoisen pätkän kilometriä leveästä kaksikymmentä metriä korkeasta harjusta.  

Itse maaperä on siis jääkauden ajan valtavassa vaskauksessa eroteltu erilaisiksi massoiksi hiesua, hiekkaa, karkeampaa soraa, kiviä, louhikoita ja kaikenlaisia kiveliöitä. Ymmärtäen miten mikäkin on käyttäytynyt vesien vierittäessä ja jäiden höyläyksessä voi hyvinkin löytää toinen toistaan arvokkaampia kiviä ja mineraaleja.Kullan löytäminen voi olla myös vaarallista, sillä kuvan kaltainen hippu hinnoitellaan vähintäänkin 50 000 euron arvoiseksi ( painaa 368 g ) ja löytäjä saattaa pian huomata, että uuteen Rolls Royceensa onkin äkkiä tunkemassa kyytiin kaikenlaisia hiippareita, onnenonkijoita ja krääsän tyrkyttäjiä. Onneksi kamera ja mies sattuivat tässä tapauksessa sopivasti paikalle. Isommista kultahipuista voi tietysti tehdä riipuksiakin: Ja aito Lapin kulta hinnoitellaan yleisesti noin tuhat kertaa arvokkaammaksi kuin päivän romukullan hinta. Tosin varsinaisiin koruihin löytyy materiaalia vaikka kuinka  Kuvassa on hettalaisen kultaseppä Tuomo Laakson valmistamia perinteisiä lappilaisia hopea- ja kultakoruja. Tuomolla on jonkun verran myös Lapin kivistä tehtyjä koruja.

Mennäänpä taaksepäin vielä Hietamellan päältä otettuun kuvaan jossa Santerin ja Hondan takana näkyy laskettu järvi nykykoossa ja taustalla Ounastunturi. Kääntämällä siitä kamera kohti etelää näkyvät noin viidenkymmenen kilometrin päässä kohoavat Pallastunturit, jotka jatkuvat edelleen jonona päätyen Ylläkseen noin sata kilometriä tästä etelään. Pallas häämöttää kuvassa sinisenä. Itse asiassa tämä satakunta kilometriä pitkä tunturijono on myös vedenjakaja, joka erottaa toisistaan kahden Lapin edelleen vapaana virtaavien valtajokien vesistöt, Ounasjoen ja Tornio-Muoniojoen. Itse Pallas vaihtoi muutama vuosi sitten Kittilän kunnasta Muonion kuntaan ja kissanhännän vetoa matkailuyrittäjän ja suojelijoiden välillä siitä millä tavalla Hotelli Pallasta saa korjata ja laajentaa. Osa kieltää laajentamasta ja muuttamasta millään tavalla luononpuiston sisällä olevaa hotellimiljöötä. Tästä harvinaisen rumasta hirsirakenteisesta talosta jokunen sata metriä tunturiin päin sijaitsi aikaisempi funkkistyylinen Pallashotelli, jonka saksalaiset perääntyessään viime sodan aikana räjäyttivät tuhannen päreiksi. Silloinen rakennus oli nelikerroksinen kivitalo. Pihalla olevien autojen määrästä voi päätellä, että laajennuspaine on kova. Mutta yhtä todellista on sekin ettei vanhaan ole paluuta. Tunturit kuluvat. Pahin kuluttaja liikkuu kuitenkin mönkijöillä kesäisin.

Ennenmuinoin liikuttiin kävellen tai suksin. Apuna saattoi olla veto- tai takkaporo. Kuvasta on päässyt lipsahtamaan pois omistajan käyttämä pulkka. Kyseessä on Särkikankaan Osuusliikkeeseen ostoksille tullut javaruslainen, joka vähintäänkin joka toinen viikko kurautti pailakallaan kirkonkylälle, sitoi poron kaupan pihalle ja jätti meidät pikkupojat ihailemaan tätä ajopeliään. Yleinen tapa outamailla olikin käyttää pulkkaa kun taas tuntureilla porohärkä valjastettiin reen eteen käyttäen sitä varten veistettyjä länkiä. Pulkkaa vedettiin poron jalkojen välissä kulkevan vuottoraipan avulla. Rekeä puolestaan vedettiin aisoista joiden etupäät olivat solmittu kiinni länkiin. Länget olivat kahdesta puukappaleesta pailakan kaulaan molemmin puolin yhteen sidottu vetolaite, jonka paine pyrittiin länkien muodolla tasaamaan etukoparoiden lonkkien etupuolelle. Pulkkaa poro veti vuottoraipalla, siis yhdellä hihnalla jonka vetopaine jakautui poron pääpuoleen, osittain otsaan ja niskaan. Hankaluutena oli pailakan ohjaus, jota varten pulkassa istujalla oli yleensä poron kylkeen asti ylettävä koivuvitsa. 50-luvulta olevassa valokuvassa näkyy hyvin miten vuotturaippa on kiinni vain pailakan päässä. Mitään muita valjaita porolla ei ole eikä tarvittu. Alla parempi kuva, jossa myös pulkka näkyy.  Tuohon aikaan olisivat uusimmat luistelusukset samoin kuin äärimmäisen keveät ja kapeat perinteisetkin aikaansaaneet suurta ihmetystä. Tavalliset sukset olivat kotona tehdyt kuusisivakat, joissa oli joka kengälle sopivat mäystimet eli vaulat  Kynttilänpätkää kun piti taskussa varalta että lumi alkaa tarttumaan pohjiin niin johan pääsi minne vain. Yksipuisten suksien jälkeen tulivat keveämmät ja lujemmat sälesukset, joita kevätmarkkinoilla tutkittiin ikäänkuin ostoaie olisi ollut todellinen. Joskus saattoi ollakin. Yleensä sukset saatiin jouluksi ja keväisin mieli pyöritti jo kesäisempiä asioita.

Jokakeväinen juttu oli jäiden lähtö, tulva-aika ja vesille pääsy. Ensimmäisenä aukesivat järvien ylä- ja alapäiden sulat ja tietysti kosket  Tässä vuonna 1861 syntynyt koski, joka on mökistäni vajaan puolen kilometrin päässä. Kosken alta löysin 70-luvulla nyrkinkokoisen keltaisen korundin, joka oli kuitenkin pahasti säröinen ja täynnä halkeamia kai siitä syystä että oli ollut liian lähellä siltatyömaata.

Maantiet ja muut kulkureitit ovat nykyisin huomattavasti paremmat kuin ennen.  Vaikka maisemat ovat yhtä kauniita aina oli teiden kunto varsinkin kelirikkoaikoina todella huono. Silti soratie ei monestikaan ole yhtään hankalampi kuin huono asfaltti.  Tosin kulkupelitkin olivat vuosikymmeniä sitten aivan erilaiset ( mihin viittasinkin aikaisemmin ). Isoisäni ajoi Viipurissa ammatikseen vossikkaa. Kuvassa alla kuskina on kuitenkin toinen sukulaismies nimeltään Viljam Stolt.  Hän vaihtoi hevosen jo kaksikymmentäluvulla autoon.  Kun Viljam vilisti foordillaan Viipurissa ei autolla tehnyt Lapissa vielä mitään, ellei asunut ihan eteläisessä kolkassa Torniossa, Kemissä taikka Kemijärvellä, jossa rikkaimmat isännät hankkivat autonsa hekin jo 20-luvulla. Kulkupelit ovat kehittyneet nopeammin kuin ne reitit joita kuljetaan. Aika monella nykyisin on oma lentokone eikä julkisen lentoliikenteen aloittamisesta Suomessa ole pitkäkään aika  ja oma pienkone ei maksa sekään kovinkaan paljoa enemmän kuin luotettava henkilöauto. Lapissa kätevin kulkuneuvo olisi helikopteri mutta kyllä vesitasollakin pääsee melkein minne tahansa.

 

Vesivarastoista merissä on 97% kaikesta maapallon vedestä, jäätiköissä on 2% ja niistä sulaa jokiin 60% syntyvästä makeasta vedestä. Niinpä vain yksi prosentti kaikesta vedestä on varastoituneena pohjavedessä, järvissä, maaperän kosteudessa, ilmakehässä ja joissa yhteensä. Tuhansien järvien Suomi sekä kaikki maapallon järvet yhdessä muodostavat vain 0,01% vesivaraston. Suomen järvissä on makeaa vettä yhteensä 235 kuutiokilometriä, mikä on noin 0,20 % maapallon järvien vesimäärästä. Nämä kaikki luvut voivat silti pahasti harhauttaa, sillä veden sijainti käyttäjäänsä nähden on yleensä ykkössijalla arvioitaessa sen todellista arvoa. Ehkä vielä suuremman arvostuseron synnyttää veden laatu.

Jotkut vesikauppiaat ovat suunnitelleet jäävuorien hinausta arabimaihin ja kokeilleet äärettömien suurien muovipussien hinaamista Afrikkaan sekä rakentaneet satoja pullotuslaitoksia eri puolille maapalloa.

Laskevat pulloveden olevan keskimäärin tuhat kertaa kalliimman kuin hanaveden. Ja ekologit puolestaan, että litra pullossa vastaa kolmea litraa hanavettä tuotantokustannuksiltaan. Ekologisesti vaikein osa yhtälöstä liittyy muovipulloon.

Mökilläni Suomen Lapissa hintaero lienee huomattavasti suurempi, sillä seitkytluvun lopulla itse kaivamassani neljätoistametriä syvässä kaivossa on 28 betonirengasta, pari metriä ensiluokkaista vaihtuvaa vettä ( n. 2000 litraa) ja oma pumppu, joka ei paljoa sähköä kuluta vaikka nostaakin veden 38 metriä pohjasta ylös mökkiin asti.

Yllä kuvasta näkyy, että vuosittain lunta kertyy metrin verran, mikä sulaa keväällä ja painuu alla olevan monikymmenmetrisen hiekka- ja sorapatjan läpi pohjaveteen saakka. Vaatimaton mökkini ei kuitenkaan ole kuvan pihakota, joka sekin on päässyt painumaan pahasti paksun lumikuorman paineessa ja vuosien saatossa. Pitäisi vaihtaa kotasalot suorempiin ja ehkä vähän vahvempiin tällä kertaa. Kotaa tarvitaan lihan savustukseen, piipun polttoon ja silloin kun on pakko keittää plörökahvit nuotiolla muttei viitsi lähteä kauemmaksi.

Kolmessakymmenessä vuodessa hankinta lie maksanut itsensä jo moneen kertaan, vaikka litrahinnaksi laittaisi vain muutaman eurosentin. Tosin pumpun olen muutaman kerran jo vaihtanut uuteen. Halvasta ja hyvästä juomavedestä huolimatta on joskus pakko ostaa myös kallista ja huonoa (?) pullovettä.

 

Kuvassa Teneriffan etelärannikon Christianosin satamaa. Täältä lähtee säännöllinen lauttayhteys Gomeran saarelle, jota massaturismi ei vielä ole saavuttanut. Paljon toki on Gomerakin muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa. Mutta osin parempaan suuntaan. Infrastruktuuriin on satsattu paljon.

Viime vuoden lopulla olin reilun kuukauden Kanarialla ja tutkin Teneriffan vesitekniikkaa, tunneleita ( galerioita ) ja laitoksia osittain myös Gomeran puolella. Ja siellähän systeemit ovat aivan erilaisia kuin meillä vesikylläisessä Suomessa. Veden kulutuskin lienee henkeä kohden saarilla parisen kertaa suurempi kuin mitä se minulla on pohjoisessa - jossa käytössäni on miljoonia kertoja enemmän juomakelpoista vettä kuin keskimäärin Kanarialla. Tällä hetkellä sitä ( kiinteässä olomuodossa ) on mökin ympärilläkin poljettavaksi asti yli puolen metrin paksuudelta ja lisää tulee varmasti vielä saman verran ennenkuin taas sulaa ja muuttuu pohjavedeksi.

 

Garayonayn rauhoitusalue Gomeran keskustassa kerää suunnattomia vesimääriä sekä basalttiluoliin vuorten sisällä että pikkujokiin, jotka tuovat vettä eri puolille saaren rannikkokyliä. Näistä kylistä Agulo on suosikkini.

Kanarialla vesivarastot sijaitsevat tulivuorten sisällä basalttiluolissa, josta niitä 1700-luvulta lähtien alettiin kaivaa esiin ja johtaa tunneleita sekä kanavia myöten pengerviljelmille. Yksin Teneriffan saarella on tutkittuja galeria-tunneleita 1058 kappaletta joiden yhteispituus on noin 1700 kilometriä. Viime vuosisadalla alettiin porailla myös pystysuoria kaivoja näihin joskus montakin sataa metriä syvällä oleviin basalttiluoliin. Tällaisia läpimitaltaan parimetrisiä kaivoja on Teneriffalla 430 kappaletta keskisyvyydeltään 120 metriä. Eri ikäisiä vuorten rinteisiin taitavasti kaivettuja kanavia ja putkilinjoja on näiden lisäksi yli 4000 kilometriä pelkästään tällä saarella. Helpoimmin näkemään pääsee saaren pohjoispäässä Punta del Hidalgon lähistöllä olevan kanaali- ja tunnelirakennelman Barranco Seco - rotkon seinämillä. Sinne ei tarvi kävellä valtatie TF-13:sta kuin kilometrin verran. Näitä kannattaa todellakin käydä katsomassa ihan erikseen, sillä kanavarakennelmat ovat uskomattomia. Gomeralla puolestaan galerioista ei ole tutkittu kuin pieni osa, mutta siellä tarvettakaan ei ole ollut, sillä asukasluku on rajusti laskenut, maanviljelys muuttunut ja väliin ollut henkitoreissaan. Ikärakenne on pahasti vääristynyt kun nuoret ovat muuttaneet kaupunkeihin eikä turismi ole Gomeralla vieläkään mikään bisnes ellei lauttaliikennettä ja paria hotellia pyörittävää norjalaista yrittäjää lasketa. Seitsemänkymmentäluvulla tapahtunut muuttoliike tyhjensi Kanarian saaria melko tasaisesti Etelä-Amerikkaan, varsinkin Argentiinaan. Tätä aikaisemmin muutettiin toiseen maailmansotaan saakka pääosin Kuubaan ja Venetzuelaan. 1990-luvulla paluumuuttajille tehdyt tukipäätökset ja avustukset eivät tilannetta paljoakaan auttaneet. Pahiten väestökadosta ovat kärsineet Gomera ja Hierro, joilla kummallakaan turismia ei vielä ole sanottavasti.

 

On valtava vahinko, että pengerviljelmiä ei kukaan eikä mikään jaksa pitää kunnossa. Joku yksinäinen jaksaa sentään korjata omiaan pienen vyörymän sorrettua muutaman penkan.

Vanhastaan Kanarialle syntyi myös hyvin erikoislaatuinen bisnes veden ja vesioikeuksien ympärille. Yksityisiä veden tuottajia on edelleen satoja ja tuotetun veden laatukirjo on valtava. Aivan viime vuosina yhtiöitä on fuusioitunut ja viranomaisten vaatimuksesta tilalle on tullut eurooppalaiset standardit. Vesi silti usein edelleen mitataan vanhalla mittajärjestelmällä, jossa perusmittana on 480 litran ( pipa ) suuruinen vesimäärä. Luonnonveden tuotanto kriisiytyi 1980-luvulla kun lähde toisensa jälkeen jouduttiin sulkemaan liikakäytön aiheuttaman suolautumisen seurauksena. Myös jätevesien ja yhdyskuntajätteiden valtava kasvu pani saarelaiset haromaan tukkaansa. Kun sitten ensimmäinen merivedestä juomavettä tislaava laitos rakennettiin Teneriffalle 1970-luvun alussa se kulutti valtavan määrän sähköä, minkä tuotanto oli sekin ollut perin ongelmallista. Uusimmat suolavedenpuhdistuslaitokset ovatkin ns. MSP-tyyppisiä ( Multi Supply Plant) joissa esimerkiksi dieselkäyttöisen sähkövoimalan hukkalämpöä käytetään suolanpoistolaitoksen energialähteenä. Tavoitteena on mahdollisimman hyvin sähköntuotantoon, jätehuoltoon ja kaikkeen muuhunkin infrastruktuuriin integroitu laitos, jonka energiantarve on murto-osa vanhoista tislausmenetelmistä. Laitoksen hyötysuhdetta kuvaamaan on keksitty suure, GOR ( Gained Output Ratio), jota ilmaisee kokonaislukuna tisle per höyrytetty määrä. Toinen merkittävä ja paljastava luku on tietysti kapasiteetti.

 

Edellisen sukupolven suolanpoistolaitokset käyttävät menetelmänä ns. käänteisosmoosia, jossa raakavesi pakotetaan paineella puoliläpäisevän kalvon läpi. Systeemiin kuuluu tietty kemia ja aineiden lisäys. Teknisen menetelmän valinta riippuu tietysti siitä onko tarkoitus tuottaa juomavettä, kasteluvettä vaiko teollisuuden tarvitsemaa H2O:ta. Kansainvälinen lyhenne tälle käänteisosmoosille on RO. Toinen menetelmä on tislaus, jolloin kyseessä voi olla hyvin erilaisiakin systeemejä lyhenteineen ( ME, MED, HT-MED, LT-MED, VD-MED jne ) tarkoittaen tislauslaitoksen menetelmiä yksityiskohtaisemmin. Kun tislauksessa höyry komprimoidaan (= kompressorilla paineistetaan), puhutaan VC-laitoksesta tai jos komprimointi tapahtuu mekaanisesti MVC-laitoksesta. Raakavesi pyritään ottamaan paikasta, jossa suolapitoisuus on mahdollisimman pieni. Niinpä meriveden suolanpoistolaitos on SWRO ja murtovettä puhdistava BWRO-laitos. Vanha, mutta edelleen paljon käytössä olevaa monivaiheiseen höyrystymiseen perustuvaa laitosta sanotaan MSF-tyypiksi. Esimerkiksi Espanjassa näitä MSF-laitoksia rakennettiin 1970-luvulla muun muassa Las Palmasiin ja jo 1975 perään toinenkin, jonka energian kulutus oli 18,5 kWh/kuutiometri. Vanha laitos, joka edelleen on toiminnassa kuluttaa sähköä 27 kWh tuotettua vesikuutiometriä kohden.

 

Olen asustellut melko usein Christianosissa, jonka satamasta lautta naapurisaarelle San Sebastianiin lähtee. Gomeralla taas pikkukylästä nimeltä Agulo löytyy viehättävimmät majapaikat ja riittävät palvelut .

Agulossa ei liikenne juurikaan haittaa tee eikä melu häiritse. Suuri osa nuorisosta asuu Teneriffan puolella ja käy vain lomiaan viettämässä vanhoilla kotipaikoilla.

Kylätorilla on vanhaan tapaa yleinen kaivo, mutta nyt se ei pulputa enää kovinkaan usein. Mitä nyt juhlien aikana.

Sattumalta minulle avautui erinomainen tilaisuus tutustua saarten infraan, joka on muuttunut valtavasti niiden muutaman vuosikymmenen aikana mitä olen tuolla liikuskellut ja tutustunut sekä puhtaan veden saantiin että jätehuoltoon, viljelmien kastelutekniikkaan että kierrätykseen. Esimerkkinä muutoksesta vaikkapa se, että samaan aikaan kun Teneriffan etelärannikon suurin kasvukeskus Las Americas on viisinkertaistanut vuodepaikkansa, on siellä ja Christianosin kaupungin puolella hanavesi saatu muuttumaan haisevasta liejusta täysin juomakelpoiseksi, öisin savuavat jätekuopat asutuksen laidoilla ovat kokonaan kadonneet kuvasta eikä tyypillisestä aamuisesta käymään alkaneitten jäteastioiden hajusta ole enää tietoakaan. Aronan kunta, jonka alue kasvaa edelleen voimaikkaimmin on satsannut valtavia summia myös katuihin ja teiden kuntoon, puistoihin ja levähdyspaikkoihin, tuhansittain on istutettu puita ja pensaita, kukkia, kaktuksia ja niin edelleen. Kun kunnan alue on etupäässä alunperin rutikuivaa tuliperäistä maata, on kastelu- ja vesitekniikkaan satsattu uskomattomat määrät. Kun perusperiaatteeksi on otettu kestävät periaatteet, luonnonsuojelu ja kotoperäiset lajit, on pakko nostaa Aronan kunnan päättäjille hattua. Homma nimittäin todellakin toimii.

 

Mahtavalla kiinanruusulla on erikoisen näköinen oranssi reunus kukinnossaan. Aronan kunta ja Christianosin yrittäjät ovat ymmärtäneet hyvin että satsaukset ympäristöön ja istutuksiin sekä kasteluun tuovat matkailueuroja paremmin kuin pelkät mielikuvat aurinkoisista hiekkarannoista.
 

Ihmeköynnöksen kukintoja on kaikenvärisiä ja kasvi sopii mihin tahansa. Tässä yhden parhaiten hoidetun hotellin edessä käytettynä bussipysäkin katoksena.